Hyvinvoinnin jäljillä - näin Polku hyvinvointialojen opintoihin muutti suuntaani

17.11.2025

Miten kuvailet itseäsi, jos et ole vastavalmistunut, töissä, perheellinen, opiskelemassa, etkä harrasta juuri sillä hetkellä mitään? Kuka olet, jos olet päästänyt elämässäsi irti kaikesta siitä, millä ennen muovasit minuuttasi ja toteutit itseäsi? Jos et halua nykyhetken määrittävän sitä, miten muut sinut näkevät, mutta entistäkään ei ole? Minun polkuni Joutsenon opistolle ei ollut ehkä tyypillisin, mutta hyvä se silti oli.

Nykyhetki, jonka en halunnut minuuttani määrittävän oli työuupumus ja työttömyys. Päästin irti kaikesta luovuudesta ja liikunnasta, harrastuksista ja ystävistä, ja sitten työ päästi irti minusta. Kun itse en jaksanut etsiä, sisareni kutsui minut luokseen löytämään näitä takaisin, sillä Hyvikset olivat aloittaneet – uusi linja, Hyvinvoiva keho ja mieli. Se, mistä olin luopunut. Samalla kun teen surutyötä ja luovun ajatuksesta, että palautuisin ennalleen, taistelen sen puolesta, että palaudun uudeksi, sellaiseksi minuksi joka olen tässä iässä, näillä voimilla, tällä kokemuksella. Ja tuona opistovuonna joku ohjaa minua matkalla, ehdottaa, tukee, keksii tyhjän pääni täytteeksi tarttuvaa intoa, patistaa koittamaan ja aloittamaan.

Samalla opettelen hyväksymään omia rajojani. Haluaisin kaiken, koko vuoden, tiedon, läsnäolon, uudet ystävät, ihanat ruoat, opintokokonaisuudet ja harjoitteet – ja kuitenkin haluan olla kotona, tarvitsen yhä paljon aikaa palautua, käydä tyhjää, juroa ja junnata paikallaan (puolisoni rinnalla). Henkinen laturini on hidasta mallia, ja on yhä vaikea oppia, että myös innostus kuluttaa energiaa. Niinpä olen paikalla ennalta sovitusti vain puolet ajasta, reissaan kodin ja opiston väliä parin viikon syklein (tätä en suosittele kenellekään, ellei se tue omaa elämäntilannetta). Harmittelen menettämiäni päiviä, kun näen toisten teoksia ja fiilistelen tunnelmia viestien välityksellä sohvani sylistä.

Opisto kohtaa minut monella tasolla. Vierailen siellä, kuulun joukkoon mutta en kokoaikaa. Suurin osa muista linjoista on nuorempaa väkeä, ja elämä on erilaista; ajatuskulut hilpeitä, uusia, tuoreita, nostavia – ja osin jo onnellisesti takanapäin. Pidän keski-ikäisyydestäni, poissa nuoruuden epävarmuus. Ihmiset ovat monenlaisia, omanlaisia, tilaa on kaikille, minullekin, kiirehtivälle puoliaikaiselle. Avaan mieltäni muunlaiselle olemiselle, erilaisille tunteille ja tavoille ymmärtää elämistä. Oma ryhmäni, me Hyvikset, olemme pääosin vähän vanhempia, laajemmalla haitarilla. Jokaisen polku tulee eri suunnasta, mutta haemme samaa, ehkä itselle luontevampaa elämää? Joka tapauksessa polkumme kohtaavat, ja kohtaaminen tuo minulle iloa.

Testaan siis itseäni käymällä opistolla: jaksamistani aikataulutettuun elämään ilman työn tai palkan vaateita. Samalla nautin ajasta, siitä mitä ja miten tärkeitä asioita käsitellään – rauhassa ja laajasti. Opettelen sietämään hitautta, joka karsittiin pois työelämän kiireessä. Ja kaiken edellisen keskellä koitan löytää myös sitä, mitä olen eniten tullut etsimään. Mielen hyvinvointia; arvoja, toimintaa niiden mukaan, erilaisia näkökantoja ja keskustelua näistä, sekä askelia eteenpäin. Yhteyttä kehooni; ymmärrystä siitä, miten keho toimii, harjoitteita sen huoltamiseksi, motivaatiota pitää yllä tätä ihanaa fyysisyyttä, joka täyttää kaikki toiveeni niin hyvin kuin ikinä pystyy, aina. Ja molempien edellisten mahdollistamaa, ja samalla niitä tukevaa, luovuutta. Taideterapian keinoin syvempääkin kosketusta, mutta yhtälailla vain kepeää kokeilua – erilaisia värejä, materiaaleja, tapoja tuottaa jälkeä. Teoksia jossa kaunis tulos ei ole tärkeä, ei ole epäonnistumista, vain erilaisia teoksia joissa tekemisellä voi olla yhtäläinen merkitys, ja tyydyttävyys voi avautua itselle aivan eri tavalla kuin muille. Hyvällä tavalla yksin yhdessä, välillä taas joukolla saman asian kimpussa. Hämmentyneelle annetaan selkeät ohjeet joita noudattaa, ja sitten lupa rikkoa niistä kaikkia, kun luovuus iskee.

Kuka minä siis olen? Vaikka vuosi opistolla on takana, kirjoitan osin preesensissä, sillä taistelen yhä samojen asioiden kanssa. Mutta seinällä on voittamaton minä, täyskokoinen omakuva, jossa loistan kirkkaissa väreissä, omien rajojeni valtiattarena.

-Eeva
(Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä)